Viime päivinä on keskusteltu kansalaisista, joita ei kiinnosta opiskelu, valmistuminen tai työ. Yksi lehtijuttu ei kerro koko totuutta esimerkiksi yhdestä sukupolvesta, eikä yksittäisestä ihmisestä pidä tehdä koko aikamme syntipukkia. Mutta ilmiönä asiaa on ajateltava aiempaa kriittisemmin.
Tämänhetkinen tilanne nuorisolla on kokonaisuudessaankin karu. Nuorisotyöttömyys on korkealla ja niin ikään pitkäaikaistyöttömien nuorten määrä on kasvanut merkittävästi. Moni kamppailee aidon mielenterveyskriisin, uupumuksen tai huonon kohtaannon kanssa. Nämä ongelmat vaativat sekä rakenteellisia toimia että rehellistä keskustelua asenteista ja vastuusta.
Samalla on julkisessa keskustelussakin on joukko, jotka eivät enää näe mitään järkeä valmistua, tehdä työtä tai rakentaa omaa paikkaansa yhteiskunnassa. Se kertoo myös siitä, mitä olemme yhteiskuntana opettaneet vastuusta ja elämän merkityksestä. Ja miten olemme siinä epäonnistuneet.
Hyvinvointivaltio ei synny siitä, että jokainen maksimoi oman mukavuutensa ja joku muu maksaa laskun. Se syntyy siitä, että riittävän moni kantaa kortensa kekoon, tekee työtä, opiskelee, yrittää, maksaa veroja ja rakentaa yhteistä maata myös silloin, kun se ei aina tunnu erityisen houkuttelevalta.
Työntekeminen on omasta elämästä ja yhteiskunnasta vastuunkantamista, mutta myös merkittävä sosiaalisen pääoman ja hyvinvoinnin alkulähde. Työtä tekemällä ihminen löytää usein yhteisön, yhteenkuuluvuuden tunteen ja tarkoituksellisuutta.
Kirjoituksen tarkoitus ei ole osoittaa kovuutta heikommassa asemassa olevia kohtaan. Päinvastoin. Sivistynyt yhteiskunta pitää huolta niistä, jotka eivät sairauden, uupumuksen tai muun todellisen syyn vuoksi kykene täysipainoisesti osallistumaan työelämään. Tämä ei myöskään kritisoi työnhakijoita, sillä työmarkkinatilanne on työnhakijasta riippumattomasti hyvin ongelmallisessa tilanteessa.
Työ ei ole oman ajan vuokraamista työnantajalle. Se on terve tapa olla osa yhteiskuntaa.
Suomi rakennettiin sodan jälkeen yhteisöllisellä asenteella. Silloin ymmärrettiin, että maa ei nouse pelkillä oikeuksilla, vaan myös velvollisuuksilla. Onkin syytä pohtia, että missä olemme epäonnistuneet, jos osalle työn ja opiskelun ulkopuolelle jääminen näyttäytyy varteenotettavana vaihtoehtona ja miten me sen korjaamme?
Yhteiskunta on olemassa ihmistä varten, mutta ihminen ei voi irrottautua yhteiskunnasta ja samalla odottaa sen kantavan kaiken. Vapauteen kuuluu vastuu. Oikeuksiin kuuluu velvollisuus. Ja hyvinvointivaltioon kuuluu ajatus siitä, että jokainen kykynsä mukaan osallistuu yhteisen hyvän rakentamiseen.
Siksi otsikon voisi sanoa hieman epämukavasti lyhyemmin:
Sinä olet yhteiskuntaa varten.
